Helsingin Sanomien mielipideosastolla 12.1.2016 ollut kirjoitus – Virkistysalueiden arvo on tunnistettava kaavoituksessa.
Helsingin yleiskaava on nakertamassa virkistysalueita eri puolilla kaupunkia asuntorakentamiseen. Yleiskaavapäätöksessä – niin kuin monessa muussakin päätöksentekotilanteessa – julkishyödykkeet, kuten virkistysalueet, unohtuvat helposti, koska ne eivät tuo euroja toimijoiden pussiin.
Ajan mantra on kehittää palveluliiketoimintaa asioista, joista sitä ei ole aiemmin keksitty luoda. Kaupallisten palveluiden puutteelle on tavallisesti jokin hyvä syy, kuten se, että kyseessä on ympäristön tarjoama palvelu. Esimerkiksi avoin pääsy kodin lähellä oleville luontoalueille, metsiin, puistoihin ja vesille on julkishyödyke, joka ei ole tuotteistettavissa mutta jonka tarjonnalla on huomattavat vaikutukset hyvinvointiin.
Onneksi suomalaiset osaavat vielä käyttää luonnon tarjoamia julkishyödykkeitä omatoimisesti. 96 prosenttia suomalaisista ulkoilee vuoden mittaan luonnossa tavalla tai toisella. Kodin lähialueilla ulkoillaan keskimäärin 150 kertaa vuodessa.
Luonnossa ulkoilun vaikutukset hyvinvointiin ovat kiistattomat. Liikunta sinänsä parantaa terveyttä ja elämänlaatua.
Luontoympäristön osuutta liikunnan hyvinvointivaikutuksista on vaikeampi erottaa, mutta on selvää näyttöä, että luonnossa oleminen rauhoittaa, elvyttää ja auttaa unohtamaan arjen murheet. Toistuva liikkuminen kodin lähialueilla tuo pysyvää hyötyä, toisin kuin lyhyt vuotuinen matka esimerkiksi Lapin lomakohteeseen.
Viheralueiden hyöty syntyy suurelta osin ilman liiketoimintaa. Jokamiehen oikeudella käytettävät kunnan tai yksityisen maanomistajan tarjoamat alueet parantavat meidän kaikkien hyvinvointia sellaisenaan.
Vaikka tämä arvo ei näy markkinoilla, se voidaan määrittää ympäristötalouden tutkimuksen menetelmillä. Ihmisten liikkumiseen ja ajankäyttöön pohjautuvassa Luonnonvarakeskuksen tutkimuksessa lähiulkoilukerran keskimääräiseksi hyvinvointivaikutuksen arvoksi määritettiin noin 8 euroa.
Suomalaisen aikuisväestön kokema lähialueilla ulkoilun arvo on siis noin 2,6 miljardia euroa. Tämä arvo kohdistuu pääasiassa suurimpien kaupunkien lähiluontoon, erityisesti kävellen saavutettaville alueille.
Taajamien viheralueiden laadukkaat verkostot ja hyvät lähivirkistysmahdollisuudet hyödyttävät erityisesti ihmisiä, joiden elämä on taloudellisesti tiukinta. Heillä on kenties paljon vapaa-aikaa, mutta voimavarat eivät riitä matkustamiseen maksullisten luontomatkailupalveluiden äärelle.
Kuinka kaavapäätöksissä huomioidaan kaupunkilaisten tulevina vuosikymmeninä kokemat virkistyshyödyt, kun toisessa vaakakupissa painaa välitön uusien asuntojen rakennusoikeuden hinta ja uusien asukkaiden veroeurot? Kuinka luonnon elvyttävyyden tuomat säästöt terveydenhuollossa välittyvät kaupunkisuunnitteluun?
Eija Pouta
professori
Luonnonvarakeskus (Luke)